sunnuntai 10. toukokuuta 2020

Äitienpäivä

Masentunein päivä aikoihin. Joka tuutti on täynnä lasten ja vanhempien ihmeellistä ihanuutta. Suuria sanoja, suloisia kuvia, hehkutusta. Käyn Facebookissa vain ylläpitämässä jotain ryhmää, pää ei oikein kestä nyt muuta. Yleensä tämä ei haittaa, mutta tänä vuonna olen ahdistua hengiltä. En kyllä muutenkaan jaksa olla missään somessa juuri lainkaan näinä päivinä.

Äidilleni tämä oli ehkä vuoden hankalin päivä lapsuusmuistojen, koetun riittämättömyyden tunteen ja vastaavien takia. Jalustalle nostaminen tuntuu paskalta, jos on omasta äitiydestä kaikkea muuta kuin idealisoitu mielikuva.

Onneksi itse olin lapsena sen verran sosiaalisesti kyvytön, etten tajunnut, miten omituinen ja vääränlainen olin vanhempienikin mielestä. Kuvittelin olevani kotona verrattain hyvässä turvassa ja hyväksytty, muualla oli vaikeaa. Vasta jälkikäteen osasin vedellä viivat numerosta toiseen ja pystyin katsomaan koko kuvaa. En osannut olla eikä kukaan kertonut, miten voisin korjata olemistani. Sosiaalinen puusilmäisyys voi suojella ihmistä, ei siitä pelkästään haittaa ole.

Tämä kevät on niellyt liikaa voimia. Töissä pitää venyä hirveästi enkä pysty nukkumaan kunnolla. Tiedän, ettei minun pidä ottaa kaikkia tuntemuksiani vakavasti, koska orastava uupumus vetää depisajatuksia puoleensa ja värittää kaiken haljuksi. En jaksaisi enää vain selviytyä. Haluaisin vihdoin alkaa myös suunnitella ja rakentaa jotain pitkäjänteisempää sekä töissä että siviilissä. Ehkä ensi vuonna? Näinhän ajattelin myös viime vuonna, toissavuonna ja sitä edellisenä.

keskiviikko 4. maaliskuuta 2020

Työnhaku

Miksi, miksi on pakko hermoilla näin paljon työnhaun takia? Taatusti teen ensi vuonnakin mielekkäitä, koulutustani vastaavia töitä, vaikka en nyt saisi vakituista työpaikkaa. Iso osa hermostuksesta liittyi yhteen työpaikkaan, johon halusin ja en halunnut, halusin, en sittenkään, halusinpas ja lopulta en halunnut, useasta syystä. Sinne olisi ollut suuri mahdollisuus/riski päästä. Äh.  Sain lopulta päätetyksi olla hakematta, joten päätä puristanut vanne väljentyi ainakin pari senttimetriä. Hyvä minä! Ei ollut helppo ratkaisu, mutta terveellinen.

Valmennan itseäni tulevaan haastatteluun ja odottelen eräästä paikasta haastattelukutsua. Aion hakea vielä paria muuta mestaa. Toista niistä jo yritin, mutta verkkolomake kaatui ennen lähettämistä, jolloin kaikki sitkeästi hinkkaamani työ katosi. Saatoin hieman harmistua tapauksen johdosta.

Töissä olen kuitenkin taas leppoisampi. Tietoisuus siitä, että nykyinen tehtäväni ei aukea haettavaksi, heilutteli tunne-elämää muutaman viikon. On työlästä pitää tuollaiset tunteet piilossa eikä se ehkä täydellisesti onnistukaan, mutta minun "asiakkaani" eivät ansaitse väsynyttä ja ärtynyttä tyyppiä vaivoikseen, kun olisi tarvis rakentaa turvallista ja hyvää meininkiä sekä tarjota tukea.

Työnhakuhermostukseni liittyy myös siihen, että vanhenen koko ajan ja haluttavuuteni työnhakijana laskee. Haluan vakipaikan niin kauan kuin olen vielä virkeä ja innokas kehittämään työtäni sekä rakentamaan hyviä käytäntöjä, joista voi hyötyä koko työpaikka.

Kuinka kauan voi olla kyynistymättä ja myrtymättä, jos roikotetaan vuodesta toiseen määräaikaisena? Kollegoissa on käsittämättömän paljon hyviä työntekijöitä, joilta voisi kysyä omakohtaisia kokemuksia tästä asiasta.

keskiviikko 26. helmikuuta 2020

Joogaa ja muuta liikahtelua

Nykyään elämäni on kivempaa, jos joogaan joka päivä. Seuraan verkosta lataamiani joogavideoita, enimmäkseen teksasilaista Adrienea. Jostain syystä suostun ohjaukseen paremmin, kun ohjaaja puhuu englantia. Epäilen, että kieli hämää auktoriteettikammoani. Adriene osaa hommansa. En koskaan koe, että hän tietäisi minua paremmin, mikä minulle on hyväksi. Hän suuntaa huomiotani, jotta voisin tarkastella omaa olemistani uusilla tavoilla. Ei tunnu, että hän lässyttäisi, vaikka hän puhuu rakastamisesta ja huolenpidosta, sanoo namaste joka helkutin kerta. Tammikuun alussa itkin monien harjoitusten aikana. Se oli outoa, mutta ei epämiellyttävää.

Kun vielä sairastin, pidin todennäköisenä, että liikunnasta olisi hyötyä mielenterveydelleni. Mutta millä liikkua, kun depressio lamaannuttaa raajat? Onnistuin vaihtelevasti suostuttelemaan itseni jonkinlaiseen liikahteluun. Kävelen vaikka viisi minuuttia tuonne päin ja tulen sitten takaisin. Kymmenen minuuttia on selvästi enemmän liikuntaa kuin nolla minuuttia, vaikka D kommentoisi kuinka ikävästi. Siirryin lisäksi lihasvoimalla paikasta toiseen, jos onnistuin käymään asioilla. Se on minulle luontevampaa kuin yksityisautoilu.

("Kun vielä sairastin" tökkää edelleen silmään, koska en uskalla ajatella, että olisin parantunut. Pitäisikö sanoa, että on remissiossa?)

Kun äiti kuoli 2015, lamaannuin fyysisesti. Perustilani on fyysisesti melko levoton ja liikuttelen itseäni vaivihkaa koko ajan. Suru kuitenkin pysäytti kaiken liikkeen ja havahduin jatkuvasti siihen, että jokin osa minusta oli puutunut. Olin kaatua noustessani ylös pitkän istumisen jälkeen. Niska-hartianseutu oli jumissa, ja silmät kuivuivat, kun en räpytellyt niitä tarpeeksi usein. En ollut sairas, vaan surin.

Nyt toivon, että pystyisin juurruttamaan rutiiniin liikahtelun - joogan, kävelyn, pyöräilyn - niin syvälle, että mielialojen ja stressien runnellessakin pystyisin pitämään jonkinlaista liikettä yllä. Vanhenen koko ajan eikä keho enää palaudu mistä vain. Sitä paitsi liikkumisen yhteys pään hyvinvointiin on alkanut näyttää yhä ilmeisemmältä.

Toivon, että saan nyt elää tavallisen tylsää arkea ja kehitellä hyvinvointia sekä terveyttä kannattelevia rutiineja. Vaikka oleminen on vaikeaa ja maailma täynnä tyhmiä, raivostuttavia ja epäreiluja juttuja, elämishomma on kiinnostavaa. Haluan nähdä, mitä on seuraavan nurkan takana. Haluan korjata tekemiäni virheitä parhaani mukaan ja ammentaa kaikesta oppimastani muiden hyväksi, jos suinkin mahdollista. Olen vastaanottanut valtavasti monenlaista materiaalia tieteestä taiteeseen, opiskellut ja työskennellyt, imenyt tietoa ja vaikutteita, joten nyt on aika antaa takaisin maailmalle.

tiistai 25. helmikuuta 2020

En uskalla koskaan sanoa parantuneeni

Jos mieleni olisi orkesteri, depressio olisi yksi soittimista. Se on ollut siellä aina eikä poistu vahvuudesta luultavasti koskaan. Kun D. alkaa kunnolla torveilla, se sooloilee ja mölyää niin lujaa, että muut äänet jäävät peittoon. Silloin olen sairas. Kun orkesteri on paremmassa tasapainossa, D. on tummin ääni, joka kyseenalaistaa, raastaa kuvia, antaa syvyyttä kokonaisuudelle. En pysty suhtautumaan depressioon edelleenkään positiivisena asiana, koska se tärveli niin monta vuotta elämästäni. Ehkä, ehkä siitä voi seurata jotain hyvääkin. Ainakin ihmisyyden eri puolien ymmärtäminen laajenee, kun pääsee pois depression ylivallasta, mutta ei unohda kokemuksiaan.

Uusi, ison D:n tuhkista noussut työkykyni täytti hiljattain viisi vuotta. Suhtaudun siihen edelleen hieman varautuneesti ja epäluuloisesti. Olen opiskellut ja tehnyt töitä näinä vuosina niin paljon, että voisin hissukseen alkaa luottaa sen kestävyyteen. Viime vuosi oli liian raju, kun tein vaativaa täysipäivätyötä ja opiskelin kovalla rytinällä isohkoa kokonaisuutta osittain eri paikkakunnalla. Sain kuitenkin työt ja opinnot kunnialla pakettiin. Käytin kesä- ja heinäkuun toipumiseen ja perheeseen. Toipuminen tarkoitti lepäämistä, äänikirjoja ja sekalaista kivaa liikkumista, kuten uintia ja fillarointia. Se ilmeisesti riitti, koska syksyllä olin taas oma itseni ja jaksoin innostua työhommista.

Valmistuin siis viimein haluamaani työhön ja toivon, että saisin pian pysyvän työpaikan. On raskasta tehdä töitä vuoden pätkissä, kun olen alalla, jossa pitäisi pystyä suunnittelemaan nenäänsä pidemmälle. Työssä kiintyy ihmisiin ja saa heistä arvokasta tietoa, joka siirtyy huonosti seuraajalle. En kumminkaan jaksaisi useiden menestyksekkäästi vakinaistettujen työkaverien käyttämää menetelmää. He ovat aktiivisina kaikissa mahdollisissa työpaikan elimissä ja osoittavat suunnatonta sosiaalisuutta ja reippautta aamusta iltaan vaivojaan säästelemättä. Haluan saada vakipaikan ilman loppuunpalamista. Sopivankokoisen korvaamattomuuden kehittely on ehkä realismin rajoissa. Mietin asiaa.

En harrasta tällä hetkellä pahemmin ystävyyssuhteita enkä odota keneltäkään mitään. Oli hyvin selkiyttävää, kun vuosi sitten pidin työ- ja opiskelukiireiden paineessa FB:ssä taukoa kaksi kuukautta. Päivityksessäni sanoin jotain siihen suuntaan, etten ole paljon Facebookissa, mutta muita reittejä tavoittaa. Yksi ihminen tykkäsi päivityksestäni, nolla kommentoi, kaksi ihmistä kysyi tuona aikana kuulumisiani. Depressio opetti minut uskomaan, ettei ketään kiinnosta. Se on edelleen työhypoteesini.

Täällä blogissa oli kuitenkin kaksi tuntematonta miettinyt kommenteissa, mitä minulle kuuluu. Tietämättäni kirjoitukseni olivat kurottaneet jonkun luo ja koskettaneet. Tiedän kyllä, että tällaista tapahtuu jatkuvasti ja olen itse tullut tekstin koskettamaksi monesti. Nämä kommentit joka tapauksessa liikuttavat ja lämmittivät mieltäni. Samalla olen pahoillani, etten lukenut kommentteja jo paljon aikaisemmin ja vastannut niihin.

Vähintään kerran kuussa blogin kirjoittaminen nousee ajatuksiin. Yhtä usein ohitan nuo impulssit ja teen jotain muuta. Ehkä nyt olisi taas aika kirjoittaa tänne? Yritän hissuksiin päästää enemmän näkösälle sitä ominta minää, joka pilkahtelee esiin koko ajan enemmän, kun en yritä väkisin olla joku muu, joku huippupärjäävä normaali.

torstai 14. tammikuuta 2016

Jotain tapahtui

Tämä teksti on kirjoitettu alkuvuodesta 2016, mutta julkaistu vasta helmikuussa 2020.

Joulukuussa 2014 tapahtui jotain. Ilmeisesti pitkä ja harras terapia- ja muu työskentely alkoi näkyä. Aloin tuntea vetoa työntekoon ja luottamusta siihen, että selviän. Kevään ajan tein keikkoja. Pystyin tekemään vaativia töitä ja selviydyin niistä hyvin. Se oli ihmeellistä! Aloin varovaisesti uskoa, että puolikkaaseen tai jopa täyteen työkuntoon pääseminen olisi mahdollista.

Keväällä äitini kuoli. Pystyin suremaan enkä suistunut takaisin depressioon. Suren edelleen ja kaipuu on välillä kovin tukalaa. Parin kuukauden kuluttua läheltä kuoli myös toinen tärkeä ihminen. Sen myötä alkoi tulla taas ahdistavia ajatuksia ja madaltuvaa mieltä, mutta ei kuitenkaan uutta depressiojaksoa. Luultavasti olen surrut samalla myös isän vuosien takaista kuolemaa, koska silloin aikoinaan ei ollut mahdollisuutta suremiseen. Suru on ihon ohuiden rajojen sisällä raivoava myrskyinen meri. Ajan mittaan siitä tulee lempeämpi. Haluan uskoa niin.

Alkukesän kohokohta oli lukuvuoden kestävä täysipäivätyö! Sain sellaisen tehtävän, jota pystyn tekemään hyvin, jossa minulla on annettavaa erityislaatuisen osaamiskokonaisuuteni takia ja josta saan iloa ja tyydytystä. Olen ollut onnellinen työstä aina tähän asti ja todennäköisesti koko kevään, vaikka käytettävissäni oleva energia tuntuu vähenevän koko ajan.

Menetykset söivät sosiaalista jaksamista kuin ahma ja nyt huomaan, etten voi luontevasti tavata oikein ketään, kun olen pitänyt huonosti yhteyttä. En ole juuri jaksanut osallistua tilaisuuksiin tai vastata myöntävästi kutsuihin. Ihmiset eivät yleensä jaksa loputtomiin lähettää kutsuja tyypeille, jotka eivät tunnu koskaan tulevan. Sisäinen dialogini puhuu minut eristäytymisen pussiin. Sisäinen depressioääneni kertoo, ettei kukaan todellisuudessa halua minua mihinkään, koska olen tylsä, ruma ja penseä ihminen.

Tällä hetkellä pahinta on se, että esikoislapseni menetysten ja muutosten takia käynnistynyt vaikea jakso on pahentunut. Olen jo joutunut väkivallan kohteeksi pariin otteeseen enkä voi sietää sitä, mutta minulla ei ole vaihtoehtoja. On oltava lapsen rinnalla ja autettava häntä, vaikka hän satuttaisi minua. Väkivalta on sietämätöntä. Nuoren pyrkimys ei ole satuttaa tai tuottaa pahaa minulle, vaan kyse on siitä, ettei hänellä ole toimivia stressinpurkutapoja. Ympäristö on sulkenut niitä yksi toisensa jälkeen. Hän on syksyn ajan hoitanut stressinpurkua ääntelemällä (häiritsevästi, mutta haitattomasti), mutta pari työntekijää ilmeisesti päätti, että painostaminen ja pakottaminen parantaisivat hänet tästä vaivasta. Valitettavasti vain stressi etsii kanavansa ja tilanne pahenee nopeasti, kun ei auteta rakentavasti sitä purkamaan. Väkivalta ei ole koskaan ollut hänelle ominainen tapa toimia, vaan merkki jostain äärimmäisestä tasapainon horjahtamisesta. Tällaista on ollut kerran aiemmin, monta vuotta sitten kymmenen kuukauden ajan ja sitten, kun lapsellani alkoi onnen ja tasapainon kausi kamalan ankeuden ja sotkun jälkeen, minä sairastuin depressioon.

--- 2020 kommentti: tässä kohtaa teksti loppui enkä saanut sitä julkaistuksi. Julkaisen nyt. Esikoisella on nyt hyvä paikka, jossa käydä päivisin eikä väkivallasta ole ollut aikoihin tietoakaan.

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Catch-22

Voisin vaihtaa tämän syksyn pussilliseen sitruunoita. Ottaisin mielelläni lomaa minuna olemisesta.

Sydän on taas alkanut moukaroida rintalastaa. Se ehkä haluaa ulos. En usko, että voin madaltaa kilpirauhaslääkitystä enempää. Olen toiveikkaasti hivuttanut siitä pois osan, mutta sanottavaa muutosta ei ole tuntunut eikä ongelma ilmeisesti ole siinä, vaan ahdistuksen paluussa. Useimpina päivinä en uskalla ottaa Concertaa, koska sekin lisää tykytyksiä. Annostuksen pienentäminen luultavasti auttaisi, mutta lääkettä ei voi palastella eikä ole toimintakykyä riittävästi, että jaksaisin ottaa lääkettä määränneeseen lääkäriin yhteyttä. Rintakehällä on kipua, mutta se mahdollisesti johtuu käpristyneestä ryhdistä. Avaan rintakehää monta kertaa päivässä, kun sulkeudun suppuun huomaamattani. Concertan tuoma toimintakyky helpottaisi ahdistusta, mikä helpottaisi tykytyksiä, oikaisisi ehkä ryhtiäkin.

Olen taas ajautunut valvomaan öitä. Herätys on viimeistään puoli kahdeksalta arkiaamuisin, joten yöunet ovat viittä-kuutta tuntia. En jaksa enää niin vähällä. Vietän suurimman osan päivästä väsyneenä, mutta iltaisin vihdoin virkistyn kymmenen maissa. Jos otan lasin punaviiniä, virkistyn vielä lisää ja valvon mieluusti puoli kahteen. Unideprivaatio ja punaviini tuottavat tykytyksiä enkä aamulla uskalla ottaa Concertaa. Näin virkeyshuippua saa jälleen odottaa iltaan asti enkä taaskaan malta mennä nukkumaan, vaan haluan vielä ottaa lasillisen punaviiniä virkistyäkseni lisää. Joka päivä haluaisin edes yhden rauhallisen, virkeän tuokion, jolloin voin ajatella asioita, ja se halu on niin voimakas, ettei se jätä tilaa pidemmän tähtäyksen suunnittelulle.

Molempien lasten tilanne ahdistaa tällä hetkellä. Yhdellä on konfliktihakuista käytöstä ja yhteistyö on arjen toistuvissa, umpitavallisissa tilanteissa ajoittain todella vaikeaa. Päivittäin pitää herätä, pukea, pestä hampaat, syödä useita kertoja, tehdä mieluusti jotain aktiivista ja lopulta vaihtaa yöpaitaan, pestä hampaat uudelleen ja mennä nukkumaan. Jos valtaosa noista asioista tuottaa hankaluuksia, päivät muuttuvat uuvuttavaksi kivireen vetämiseksi.

Välillä olen niin uupunut, etten kerta kaikkiaan jaksa olla luova, rakentava, huumorintajuinen tai edes ottaa itselleni aikalisää. Pää räjähtää, saatan raivostua ja olla tökerö, sanoa loukkaavia asioita. Sitten hävettää ja pahimmillaan tulen (salaa) suorastaan suisidaaliseksi, koska koko maailma luultavasti olisi parempi, jos minä en olisi siinä. Ymmärrän, että tuo on depressiopuhetta ja valhetta, mutta tunnetasolla se tuntuu erittäin uskottavalta ajatukselta silloin, kun olen toiminut tökerösti.

Kun mieliala on pohjamudissa ja väsyttää, tulen helpommin ärtyväksi, vähemmän luovaksi ja joustavaksi. Lapset reagoivat siihen. Yksi tulee konfliktihakuiseksi, toinen hidastuu ja hukkaa punaisen langan. Molemmat jäävät helposti jumittamaan, yksi käy jauhamaan luupilla jotain päähänpinttymää, toinen vain tyssää eikä saa tehdyksi asioita, joita haluaisi, vaan ahdistuu. Yksi ei halua avata asioita keskustelemalla (missään vaiheessa), toinen ei osaa, joten omien virheiden korjaaminen on vaikeaa ja monimutkaista.

Elämässä ei nyt ole oikeastaan mitään muuta sisältöä kuin lapset. Käytän enimmän energiani heidän hoitamiseensa. Se on sinänsä järkevää. Jos vain jaksan tehdä rakentavia asioita, ne kantavat tulevaisuuteen, mutta pää tuntuu välillä ratkeavan, jos en voi olla mitään muuta kuin vanhempi. Minussa on muitakin ulottuvuuksia, minä on muutakin kuin kasvavia olentoja varten eksistoiva palvelulaitos. (Viime viikko oli kokonaan syyslomaa, mikä selittää näitä ajatuksia. Minähän työttömänä tietysti hoidin lapset kotona. Suurimman osan syksystä puoliso hoiti remonttijuttuja, joten olin pitkälti yksin hoitovastuussa jne.)

En kuitenkaan jaksa pitää yllä sosiaalisia suhteita. En jaksa soittaa tai viestiä kenellekään, en jaksa mennä paikkoihin, joissa voisin tavata ihmisiä. Minusta tuntuu, etten osaa olla. Sitä vaikeampaa on olla, mitä vähemmän käyn missään. Kaikki elämäni varrella tekemäni huonot ratkaisut ja hölmöilyt vainoavat minua enkä uskalla lopulta tehdä mitään, etten ainakaan tee mitään typerää, josta joku joutuu kärsimään. Puoliso on yrittänyt varovaisesti muistuttaa minulle elämän perusasioita. Passiivisuus voi myös haitata muita ihmisiä. Joistakuista voi tuntua ikävältä, jos en mene juhliin, joihin minut on kutsuttu ja jotkut ehkä miettivät, enkö välitä heistä, kun en pidä yhteyttä.

Pari ihmistä on lopettanut yhteydenpidon minuun sen jälkeen, kun kerroin diagnooseistani. Se voi olla sattumaa, mutta olen myös aika varma, että työtön, keski-ikäinen, heikosti toimiva neuropsyk-tapaus ei ole sellaista seuraa, joka kenenkään menestykselle toisi mitään hyvää. Nykyään monenlaiset elämäntaito-oppaat korostavat, että pitää valita seuransa huolellisesti, jos mielii pärjätä ja voida hyvin. Moni myös toteuttaa ajatusta ja heivaa kuolleet lastit laidan yli. Onneksi kivoimpina pitämäni ihmiset ovat suhtautuneet hienosti, mutta valitettavasti en jaksa pitää heihinkään yhteyttä. Uskon ja toivon, että jos/kun pääsen tästä vetäytymisen ja ankeuden pimeästä putkesta ulos ja jaksan taas tehdä jotain sosiaalista, saan heihin kontaktin.

En halua syytellä niitäkään, jotka eivät ole kuukausiin antaneet elonmerkkejä suuntaani eikä minulla ole sellaiseen yksinkertaisesti varaa, koska olen itse ollut todella surkea tekemään mitään sosiaalisia eleitä. En muutenkaan halua syytellä ketään. Jokainen joutuu elämään elämäänsä ja ratkomaan pulmiaan parhaansa mukaan eikä harjoittelukierroksia (tiettävästi) ole, vaan kylmiltään pitää nousta stagelle ja improvisoida sekalaisten, puutteellisten tietojen varassa. (Life's but a walking shadow, a poor player that struts and frets his hour upon the stage, and then is heard no more, kuten Wille sanoo.)

On kamalaa olla työtön. Se särkee identiteettiäni, turvallisuudentunnettani ja monia muitakin kohtia minässäni. Yritän olla ajattelematta asiaa, kun en pysty sille nyt tekemään mitään. Jokainen media huutaa, miten ikäiseni eivät enää koulutuksesta tai kokemuksesta huolimatta kelpaa töihin, mutta yhteiskunta kuitenkin kyykyttää ja pompottaa.

On minulla ratkaisuyrityksiäkin. Pidän taukoa Facebookista muutamasta syystä, joita saatan jäsentää jossain vaiheessa täällä. Kävelen. Melko yllättäen alkaneeseen alaselkäkipuun auttaa kävely, salille en uskalla sen kanssa mennä. Yritän käyttää kirkasvalolamppua, vaikka se onkin vaikeaa, kun ei ole aloittanut ajoissa syyskuussa. Nyt se häikäisee inhottavasti, vaikka etäisyyttä on pari-kolme metriä. Luen kirjoja. Selaan äkkilähtöjä, vaikka äkillisin minulle mahdollinen lähtöaika on joulukuussa. Yritän pakottaa itseäni sosiaalisiin tilanteisiin. Saldo tähän mennessä nolla. Lisään terapiakäyntejä. Yritän muistaa syödä säännöllisesti. Harkitsen kahvin vähentämistä. Juon kaksi mukia päivässä, mutta jos pystyisin pienentämään kerta-annosta, voisi sekin osaltaan auttaa tykytyksiin. (Tosin kofeiini ei tunnu ajallisesti natsaavan sydämen moukaroinnin kanssa. En tiedä, millaisella viipeellä se yleensä vaikuttaa.) Kiitän itseäni siitä, etten ole polttanut tupakkaa. Siitä tulee minulle nykyään päänsärkyä. Istun aina ruokapöytään perheen kanssa ateria-aikaan enkä pidä (sinänsä ansaittua) breikkiä jossain omassa rauhassa. Ruokapöydän äärelle kokoontumisessa on jotain taikaa. Yritän muistaa halata puolisoa päivittäin, ettei etäisyys veny liian pitkäksi. Katselen ympärilleni. Vaikka syksyn mukanaan tuoma pimeys on murhaavaa, valoisaan aikaan on paljon aistittavaa. Saatan tulla suorastaan euforiseksi, kun värit, valo, liike, tuoksu, tuntu osuvat täydellisesti yhteen. Selailen työpaikkailmoituksia ja näen itseni erilaisissa tehtävissä. Ehkä työskentely vielä on mahdollista jollain tapaa.

torstai 18. syyskuuta 2014

Kahvi oli hyvin hyvää

Muistan varmaan viimeiseen henkäykseeni asti sen, kun nuoruudenrakastettuni lähetti kirjeitä hankalasta paikasta. "Puuro oli hyvin hyvää", hän totesi. Siellä ei liikuttu kohottavissa tunnelmissa. Rakastettu oli ihana, koskettava olento. Vieläkin tunnen pientä, etäistä kaihoa, vaikka näin yli 25 vuotta myöhemmin hän on minulle lähinnä fiktiivinen hahmo. Silloin tuntui, että häneen sai eri tavalla kontaktin kuin kehenkään muuhun. Aika moni mahdollinen romanttinen kohde tuntui henkisiltä ominaisuuksilta puupökkelöltä häneen verrattuna. Hänellä oli sävykästä sisäistä elämää, joka oli kuin salaperäinen metsä, vähän Rousseaun malliin. Jossain vaiheessa kuulin, että hän oli sairastunut skitsofreniaan ja päätynyt sairaalahoitoon.

Aloin hieman hämäriksi jäävien sattumusten jälkeen kuitenkin olla tyypin kanssa, joka selitti mm. ostavansa vaikka eteläafrikkalaisen paidan, jos sattuu huvittamaan, koska niinku mitä väliä, jos hinta ja laatu ovat kohdillaan. (Noihin aikoihin vielä kavahdettiin Etelä-Afrikkaa apartheidin takia. Se oli melkein kuin natsi-Saksa, ainakin toisille meistä.) Hän oli kyllä turvallinen ennalta-arvattavuudessaan. Sittemmin olin parisuhteessa tukehtua pysähtyneisyyteen ja latteuteen ja karkasin pois. Sain kaikkien vihat päälleni, koska lattana kävi selittämässä pahuudestani kaikille yhteisille tutuille. Hänen sisaruksensa vaihtoivat kadulla puolta, jos tulin vastaan, niin paha olin. Pahuuteni ydin oli se, etten halunnut jatkaa lattanan kanssa, mutta lattana kertoi jutun vähän jännittävällä tavalla, koska sain jopa väkivaltauhkauksia.

Jos nyt tulisi ero, enpä tiedä, viitsisinkö harrastaa minkäänlaisia parisuhteita enää. En tiedä, onko kiltti ja ystävällinen, reilu kumppani pelkkää fiktiota ja jos on, voisinko kirjoittaa itselleni sellaisen ja pidättäytyä tosielämän tympeistä sotkuista.

Kahvin hyvyydellä on sentään itselleni selvästi positiivisempi klangi, koska se tarkoittaa, että haistan taas riittävästi arvostaakseni ihastuttavaa aeropressillä puserrettua, vastajauhettua Mokkamestarien Tarrazua! Sekin on hienoa, että heikoiksi käyneistä voimistani huolimatta jaksoin pusertaa kahvin hengästymättä. Jotain lohtua, kun kohta tulee kaksi viikkoa flunssavankeutta täyteen. Vatsa on gluteenikokeilun jäljiltä klesana ja päätä särkee kuin olisin polttanut kolme askia tupakkaa, yskittää ja väsyttää. (En ole polttanut ensimmäistäkään henkäystä, yäk.)

Ulkona paistaa aurinko kuin viimeistä päivää, ja olisin voinut tänään treffata ystävää kahvilakirjoittamisen merkeissä. Sen sijaan säälin itseäni kotona. Pölykoirat vainoavat minua ja kriikunoiden henki. (Pitäisi tehdä jotain lahjoitetuille kriikunoille ennen kuin ne pilaantuvat.) Eilen panin radion päälle ja käsittelin pienen omenavuoren soseeksi ja paistokseksi. Kävimme pojan kanssa ääniseikkailulla konsertissa, taiteilijan kotona, maailmanpolitiikan tapahtumissa jne. Muodostan riippuvuutta YLE1-kanavaan, paitsi kun addiktoidun Barbarottiin (joka on Håkan Nesserin keksimä fiktiivinen kyttä). Nesser kirjoittaa paljolti niin kuin minä haluaisin. Olen sanonut noin toisenkinlaisista kirjoittajista.

Nyt pitäisi tehdä Kelaan terapian jatkohakemus. Sen ei tarvitsisi olla valtavan työlästä, kun kerran pojankin hakemukset menivät kaikki läpi.

tiistai 16. syyskuuta 2014

Yksinäisyys ja yksin jääminen

Olen sairastanut melko ilkeää flunssaa yli viikon. Jokapäiväinen väsymys, vuolaana vuotava nenä, päänsärky ja lihassäryt, hengitysvaikeudet ja vastaavat eristävät tehokkaasti. Olen tehnyt pari pientä reissua ulkomaailmaan, kirjastoon ja terapiaan, mutta muuten lojunut kotona. Jostain syystä en saa katsotuksi televisiota kuin iltaisin. Lepään kirjan tai iPadin kanssa. Etenkin pädin kannattelu tuottaa valmiiksi jäykkiin niska-hartiaseudun lihaksiin julmettuja kipuja, tai niin olen itsekseni diagnosoinut. Kirjan kanssa pystyy vaihtelemaan asentoja vilkkaammin.

Yksinäisyys alkaa muuttua mieltä vaivaavaksi yksin jäämisen tunteeksi. Sen myötä tulee välillä paskoja ajatuksia muista ihmisistä. Sisälläni asuu kaiken muun porukan lisäksi ihmisvihaaja, joka tavallisesti on melko hissuksiin ainakin yksilöiden kohdalla (ihmiset joukkoina ovatkin usein vihattavan törkeitä ja tuhoavia teoissaan), mutta pitkittyneen yksinäisyyden kohdalla alkaa heistäkin äännellä. Sehän puolestaan lisää eristymistä entistestään. Jännittävä moninkertainen inhokierre tulee sitten, kun itsevihaajan ääni syyttelee minua vielä ihmisvihaajankin tökeryyksistä.

Aina sisäisen misantroopin mellastaessa olen erityisen varovainen siinä, mitä sanon. Minulla on varsin terävä kieli, vaikken sitä leuhotakaan (kai). Ihmisyksilöt eivät ole vastuussa minun sisäisistä tunteistani eivätkä ole ansainneet vihanpurkauksia. Valitettavasti joskus olen ottanut alkoholia näissä vaiheissa eikä siitä ole seurannut mitään hyvää. Ihmiset eivät yleensä odota (nykyään) minulta (kohtuutonta) negatiivisuutta, joten kielteiset puheeni saattavat satuttaa enemmän kuin niiden hahmojen, joilta on totuttu kaikenlaiseen piikkiin ja petkeleeseen. Lisäksi jotkut haluavat ajatella noista typerehtimisistä, että siinä tosiluonteeni paljastuu, teeskentelen vain välittäväni muista. Sellaisten tapausten jälkeen en halua tavata ketään enää n. koskaan, mutta onneksi on niitä, jotka tekevät aloitteita, etten sentään lopullisesti hautaudu omiin oloihini.

Olen enimmäkseen ihmisrakas yksilötasolla. Kaikki me olemme epätäydellisiä, repsotamme jostain kohdasta, olemme välillä tolaltamme, toimimme tökerösti, mokailemme jne. Miksi keskittyä siihen, kun suunnilleen kaikissa kohtaamissani ihmisissä on asioita, joita kunnioitan ja arvostan ja joista ilahdun, liikutun, valaistun jne.? Sitten on niitä, jotka tunnen läheisiksi ja erityisen arvokkaiksi. Haluaisin, että kaikki voisivat hyvin, haluaisin myös tehdä töitä sen eteen. Mutta olen kipeä ja toipilas, joten en voi heti paikalla tehdä kaikkia niitä supertekoja, joita haluaisin. Terävää kieltä voin käyttää sortavia rakenteita vastaan, jos pelkään, että se muuten ruostuu.

---
Hyviä asioita on syytä listata.

Alkoholinkäyttö on nyt ollut pitkälti sellaista kuin olen toivonutkin. En juo kerralla kovin paljon ja saan enimmäkseen pidettyä käyttökerrat järkevissä määrissä. Kun puoliso oli työmatkalla, himoitsin joka ilta viinilasillista lasten vihdoin mentyä yöpuulle ja otinkin sellaisen. Kun flunssa alkoi riivata, aloin jälleen himoita viiniä. Punaviinihän on tunnettu yleislääke. Mutta minun ei kannata käyttää sitä paljon, koska se heikentää uniani ja pahentaa depistä.

Olen saanut hoidettua melko ison kasan lasten papereita järjestykseen. Vaikeavammainen teini sai 2,5 kuukauden odottelun jälkeen vammaisen hoitotukipäätöksen (sellaisen kuin oli odotettavissa eikä alempaa) ja terapiapäätös on aivan kohta tulossa. Sain varatuksi nuoremmalle ajan neuropsykiatrisen tiimin neuvotteluun. Muutenkin listallani on ollut tärkeitä ja isonpuoleisia järjestelyasioita, jotka olen saanut hoidetuksi. Nyt pitää vielä tehdä oma terapian jatkoanomus Kelaan, mutta kolmannen vuoden pitäisi olla helppo homma.

Omenasouvi odottaa tekijäänsä, kunhan nenä lakkaa vuotamasta. Saamme taas vaaleanpunaista sosetta ystävän omenapuun punaisista tuotteista.

Toisen tentin tulokset eivät ole vielä tulleet, mutta vaikuttaa siltä, että sain suoritetuksi vuosikausia roikkuneet kurssit. Kohta voin pyytää laitokselta opettajanpaperit ja heilutella niitä ylpeänä.

Hyvä ja huono asia on se, että päätin kokeilla gluteenillista ruokavaliota vuoden tauon jälkeen. Hyvää on tieteellinen mielenkiinto ja toteutuksen päättäväisyys. Huonoa on se, että ruoansulatuselimistö on kipeä monin tavoin. Huonoa on sekin, etten kuitenkaan uskalla mennä gastroskopiaan eli edes soittaa lääkärille. Menen omalla kustannuksella (19 €) tsekkauttamaan verinäytteestä keliakiavasta-aineet. Ja sen jälkeen palaan nopsaan gluteenittomalle, koska ero voinnissa on ratkaisevan suuri.

maanantai 1. syyskuuta 2014

Konferenssin jälkeen eläin on surullinen

Viikko sitten kirjoitin:

Elokuun isoimmat ponnistukset on hoidettu, ihan hyvin, jos oikein arvioin. Tentistä en odottanutkaan kovin suurta vastusta (läpi meni, arvosanoja ei annettu). Jo viime vuonna lupasin mennä puhumaan konferenssiin aiheestani elokuussa 2014. Tuolloin ajankohta oli kaukainen, tuskin olemassakaan. Tilaisuuden lähetessä aloin hahmottaa, että olenkin yksi pääpuhujista, ensimmäisen päivän ensimmäinen keynote puolentoista tunnin mittaisessa aikarakosessa. Hopsan! Tilaisuuden järjestäjä sanoi, että esitelmässä saisi mielellään olla käytännönläheistä otetta eikä pelkkää tiedettä. Se huojensi mieltä, koska en ole päässyt akateemisissa ponnistuksissani juuri eteenpäin, vaan olen kuntouttanut itseäni. (Sanon tuon kuntouttamisasian aina itselleni, toistelen oikein, koska sisäinen ääni pilkkaa ja huutaa, miten saamaton, onneton ja surkea olen, kun en etene töissäni.)

Kesän mittaan aika ajoin ajattelin esitelmää englanniksi, mitä siihen sisällyttäisin, mitä termejä käytän. Halusin mukaan myös poliittista sisältöä, eli ihmisoikeusasiaa. Itse esityksen kasasin muutamassa päivässä ja kelailin jokaista osaa läpi muutamaan kertaan. Vanhoista esitelmistä noukin paljon asioita (ja kuvia) ja jäsentelin niitä uudelleen. Kokonaisuus oli juuri oikean mittainen, eli esitelmä oli mennä yli ajan, koska keskustelua syntyi niin paljon. Olin saanut englannin käyntiin mielessäni hyvin, joten en joutunut hakemaan kovin monia sanoja tai kiertoilmauksia. Myöhemmin päivällä oli vaikeaa saada puhutuksi suomea, kun aivot edelleen pinnistelivat englannin äärellä. Huomaa, että kielenvaihtorutiini on karissut.

Sunnuntaina iltapäivällä alkoi blues. Suru kaihersi mieltä, alakulo painoi käpälää. Mielessä pyörivät lunastamatta jääneet lupaukset, tuhkaksi muuttuneet lahjani, kaikki vierailemani yhteisöt, joihin en kuitenkaan kuulunut. Ulkopuolisuus, etäisyys, hetken kestävät kosketukset johonkin alueeseen. Olen myös tullut jäykemmäksi. Nuorempana hurautin nopeasti päähäni tiedot ja koodit, ymmärryksen, jargonin, konventiot jne. ja asetuin osaksi käsillä olevaa työ- tai muuta yhteisöä, nyt en tiedä, miten hyvin jaksan tai haluankaan venyttää energiaani sellaiseen. Energiaa ei ole paljon. Käännyn sisäänpäin ja nykerrän napanöyhtää. En jaksa katsoa ympärilleni, kun pelkään, että joka puolella nousee seiniä ja muureja.

Nyt jatkan:

Ulkopuolisuus on yksi niistä kliseistä, joista itseäni pilkkaan. Se on tavallinen tunne. Se on romantisoitu tunne. (Mikä tuntuu naurettavalta tästä näkökulmasta, kun ulkopuolisuus sekä invalidisoi että on invalidisoivien pääpoikkeavuuksien sivutuote.) On valtaisia eroja siinä, miten määrittävä kokemus se on koko elämää ajatellen. Ja onko se vain fiilis vai faktuaalinen tilanne.

Faktuaalisesti olin siinä konferenssin yhteisössä toimivana osana, sain hyväksyntää ja kiitosta, ihmiset juttelivat kanssani, koska kokivat minut alan sisäpiiriläiseksi, ja koska kokivat, että minulla on jotain järkevää annettavaa alaan. Nyt roolini on olla taas työtön ja kyvytön hakemaan töitä. Minulla on epätavallisia kompetensseja monenlaisia (jopa ne alkuperäiset rakkauteni kirjallisuus ja elokuva), mutta en osaa rakentaa niistä ammattia. Olen aina erilaisten vakiintuneiden alueiden rajoilla, ehkä yksi jalka kentän sisäpuolella, toinen jalka jossain muualla. Oikeastaan jokainen raaja ja uloke on eri värin päällä tässä oudossa Twisterissä. Innostun hetkellisesti jostain, mutta sitten tulee pakahduttava pakko vaihtaa ihan muuhun. Tunnen, että elämä menee ohitse soheltaessa, mutta vielä enemmän se tuntuu liukuvan käsistä pysähdyksissä.

Ja nyt lopetan ja postaan 16.9., mutta jätän Nyt jatkan -kohdan päivämäärän.